Aloitan tämän blogini vihdoin ja viimein tästä päivästä.
Olen Liisi ja asun vanhassa omakotitalossa, lapsuuskodissani, pu-
nainen tupa ja perunamaa.
Aamutoimiini kuuluu tuvan lämmittäminen näin kylmään aikaan.
Keittiön vanhaan Leino-lieteen puita ja perähuoneen pönttö-uuniin
tuli.
Isäni sanoi, että tulen katsominen rauhoittaa ja kyllä se pitääkin
paikkansa.
Eilen imuroin viimeiset joulukuusen neulaset lattialta, mutta en
aivan kaikkia joulukoristeita ole hennonnut vielä laittaa pois.
Soitin aamupäivällä serkulleni ja juteltiin tovi.
On sydäntä lämmittävää, kun on ihminen, joka on ollut elämässä-
ni aivan pienestä lähtien.
Sitten katsoin olohuoneen ikkunasta, millainen ilma on, koska
mieleni teki haukkaamaan happea.
Ja siinä se oli, pullea orava tammenterho suussa!
Naapurissa on valtavan iso kuusi, jossa on käpyjä ja orava on kuu-
lemma syönyt ison osan niistä.
Olen nähnyt, kun orava roikkuu pää alaspäin omenapuussani ja jyrsii
linnuille laittamiani talipalloja.
Siksi talipallot pitääkin laittaa kiinni, etteivät ne lähde kokonaisina
liikkeelle ja pikkulinnuille ei jää sitten mitään.
Silloin, kun oli vielä puhelinlankoja, niin oravat juoksivat niitä
pitkin ja poikin, hännät vaan heilahtivat.
Orava vie minut muistoissani myös lapsuuteen.
Olin jostain saanut kirjan, jossa päähenkilönä oli orava ja loppu-
kaneettina lause : Maasta se pienikin ponnistaa!
Muuta siitä kirjasta en muistakaan, mutta tuo loppulause taisi olla-
kin se paras kohta kirjasta.
Hassua, mutta orava linkittää minut myös toiseen lapsuusmuis-
toon, Elli ja Esa Kaukiseen, jotka asuivat vanhan ihastuttavan talon ylä-
kerrassa Reeninkadulla.
Heillä oli kesy orava, joka tuli tuuletusikkunan kautta pöydälle
syömään. Elli, Esa ja Eija kävivät meillä joskus saunomassa ja muistan erään
hauskan tapahtuman, kun äiti keitti tietysti saunakahvit ja
olikin vahingossa kaatanut sokerikuppiin suolaa.
Siinä menikin ensimmäiset kupposet viemäriin.
Hassua, kun orava on vienyt minua muistoissani kauas taaksepäin.
Nyt istun tässä keittiön pöydän ääressä ja katson ulos, siellä on al-
kanut tuulla kovasti, omenapuun oksat heiluvat ja orava on omilla teillään.
Näin myös vilauksen auringon valosta, kun kävelin ulkona.
On muutama lämpöaste ja vähän aikaa ripotteli isoja lumihiutalei-
ta jäisen maan pinnalle.
Kävelylle otan yleensä sauvat, jotta saan ryhtiä liikkumiseeni.
Olin astellut jo Hämeenojankadulle, josta lähtisin kipuamaan Val-
hojan reittiä, kun samaa tietä tuli nainen myös sauvoja heiluttaen.
Aloin tehdä juttua hänen kanssaan ja meillä olikin oikein mukava
kohtaaminen, kunnes tiemme erkanivat.
Rakastan tällaisia kohtaamisia, ne tuovat paljon iloa elämääni.
Jatkoin hyvillä mielin matkaani meijerin ahdetta alas ja saavuin
Lidliin, josta ostin pinaattikeiton ja muutaman ihastuttavan kortin.
Kaupassa tapasin Ilpo Tuomisen, joka on ala-asteen koulukaveri,
ja Hän on tehnyt sukututkimusta.
Jäin tietenkin suustani kiinni.
On helppoa kuulemma nykyään tehdä sukututkimusta, kun tieto-
tekniikka on apuna.
En itse ole ajatellut sitä, vaikka se kuullostaakin kiinnostavalta.
Haluaisin kyllä tavata joitakin serkkuja isäni puolelta, mutta en
ole saanut selvää, missä asuvat.
Muutama serkku on jo kuollutkin.
Loppukaneettina tähän vuodatukseen korttien sanoin : Sinun ei
tarvitse olla loistava aloittaaksesi, mutta sinun on aloitettava tullaksesi
loistavaksi.
Se sopii minulle tähän kuin nappi silmään!
Ja toisessa kortissa lukee : Kiitos että olet.
Liisi Alander
Otteita elämästä kolmen naisen silmin 