Salolainen Kööpenhaminalainen sinisorsa

On sunnuntai-aamu ja tulen rätinä soi korvissani samalla kun läm-
pö leviää tupaani.

Tämä päivä on vasta aluillaan mutta palaan eiliseen päivääni.

Kauppareissu on tehtävä, koska puuttuu porkkanat, perunat ja per-
silja nakkikeittoon, jonka ajattelin tehdä lounaaksi tytölleni ja itselleni.

Asun lähellä Salonjokea, joten pääsen mukavasti kävely-pyörätie-
tä pitkin kauppaan ja keskikaupungille.

Aurinko pilkistelee puitten lomasta ja taivas näyttäytyy sinisenä.
Pysähdyn vähän ennen riippusiltaa ihastelemaan sorsia, jotka ovat
ottaneet omakseen paikan jokivarresta.
Viime vuonna paikalla oli eräs bongari, joka otti kuvia sorsista, ja
hän kertoi, että laumassa on yksi kööpenhaminalainen sorsa, jolla
on valkoinen lappu rinnassa ja se on väritykseltään muutenkin vä-
hän erilainen.

Katsoin silloin googlesta että pitääkö se paikkansa ja siellä sanot-
tiin, että ehkäpä poikkeavan väriset sinisorsat ovat syntyneet ris-
teytymistä kesyjen ankkojen kanssa.

Ankka ja sinisorsa risteytyvät estoitta keskenään.
Haen katseellani kööpenhaminalaista, ja siinähän tuo yksilö seisoo
ja katsoo suoraan minuun hetken aikaa odottaen varmaan suupalaa
Viime kerralla, kun näin sen, niin toiset nokkivat sitä ja sorsa lähti
räpylät kovasti vilkkuen karkuun ja lauman sivulle.
Sana sorsiminen tuli heti mieleeni, joka tulee sanasta sortaa.
Samaa sorsimista tapahtuu niin eläin- kuin ihmismaailmassakin.

Hankolainen ystäväni Ritva Sundberg, jonka kanssa välillä jae-
taan kuulumisia puhelimitse, kertoi että hän ei ole ollut koulu-
kiusattu, eikä työpaikkakiusattu, mutta hän on hoivakotikiusat-
tu.

Hänessä on kyllä hurttia huumoria ja hän kertoi, kuinka oli
nuorempana baarissa työskenneltyään opetellut kontinkieltä ja vitsinä
sanonut eräälle tutulle asiakkaalle otatko pullaa, joka kon-
tinkielellä on kotatko ontti kollaapunttia?

Sitä vaan harjoittelemaan, niin aivot saavat työtä.

Nuori pariskunta on pikkutyttönsä kanssa myös pysähtynyt kat-
selemaan sorsia ja kerron heille kööpenhaminalaisesta sorsasta.

Jatkan kävelyäni sillan toiselle puolelle ja muistan, kuinka viime
vuonna toisella puolen jokea uiskenteli pari joutsenta.
Se on harvinaista, koska ennen niitä ei ole täällä näkynyt.
Mahtaakohan tulla tänä keväänä, saa sitten nähdä!
Päätän kävellä lenkin vilhon-sillan kautta ja samalla vastaani tulee
Eero Törmä, joka opetti 80-luvulla yhteiskuntaoppia kauppiksessa
ja hänestä tuli Reijo Nordelin jälkeen rehtori.

Istuin koulukaverini Jaana Vuorisen kanssa etupenkissä ja kuun-
telimme, kun Eero kertoi vakavalla naamalla, että oli keksitty sel-
lainen banaaninsuoristuskone, jotta banaanit olisi helpompi laittaa
kassiin, kun ne ovat suoria.
Huvittavinta asiassa on se, miten mieli muistaa todella oleellisia
asioita!

Seuraavalla kerralla, kun näen hänet, niin kerron, mitä yhteiskun-
taopista jäi päällimmäisenä mieleeni.

Kävellessäni joen toista puolta takaisinpäin muistan Kaskisen
Ellin ja Einon, jotka asuivat lähellä kotiani.
Elli oli aikoinaan Leinon-tehtaalla raskaassa työssä.
Heillä oli yksi poika, Ensio nimeltään, joka piti seuraa pienelle
simsakalle naiselle, joka omisti Turuntie 3- baarin.

Se sijaitsi Osuuskaupan vastapäätä ja baarin ikkunassa oli mahdot-
toman iso kahvipannu koristeena.

Siinä kahvilassa en nuorena istuskellut, mutta tänään muistin, kuinka
60-70-luvulla oli tapana istuskella vaikkapa Valtasen
baarissa tai Hornin baarissa ja juoda limua.
Levyautomaatista sai maksua vastaan laittaa levyjä soimaan.
Voi, kuinka nostalgista!
Kävelen City-markettiin, josta ostan puuttuvat ruoka-tarvikkeeni.

Kaupassa näen Leppäsen tytön, joka oli aikoinaan Turuntien baa-
rissa töissä ja kerron, kuinka olin juuri vähän ennen ajatellut myös
häntä. Olen ennenkin törmännyt tuttuun, jota olen vähän ennen ajatellut.
Elämä on kummallista!

Palaan reissultani kotiin, ja valmistan nakkikeiton sekä soitan tyt-
täreni syömään.

Kylläisinä katsomme telkkua, Sami Kurosen tähdittämä makumat-
ka saimaan kauniissa maisemissa.
Samilla on niin kaunis ääni, ja mietin, että onkohan hän luonteeltaan
myös yhtä samettinen kuin äänensä?
Eräs mies oli samaisessa ohjelmassa käynyt kuoleman rajalla ja
hänen mottonsa on: Elä niinkuin viimeistä päivää, mutta älä niin-
kuin viimeistä päivää.

Huomaan, kuinka päiviini mahtuu vaikka ja mitä, kun paremmin
ajattelen.
Minun mottoni on: Elä rentona, mutta tarkkaavaisena!

Orava vie muistoihin

Aloitan tämän blogini vihdoin ja viimein tästä päivästä.

Olen Liisi ja asun vanhassa omakotitalossa, lapsuuskodissani, pu-
nainen tupa ja perunamaa.

Aamutoimiini kuuluu tuvan lämmittäminen näin kylmään aikaan.
Keittiön vanhaan Leino-lieteen puita ja perähuoneen pönttö-uuniin
tuli.
Isäni sanoi, että tulen katsominen rauhoittaa ja kyllä se pitääkin
paikkansa.
Eilen imuroin viimeiset joulukuusen neulaset lattialta, mutta en
aivan kaikkia joulukoristeita ole hennonnut vielä laittaa pois.
Soitin aamupäivällä serkulleni ja juteltiin tovi.

On sydäntä lämmittävää, kun on ihminen, joka on ollut elämässä-
ni aivan pienestä lähtien.

Sitten katsoin olohuoneen ikkunasta, millainen ilma on, koska
mieleni teki haukkaamaan happea.
Ja siinä se oli, pullea orava tammenterho suussa!

Naapurissa on valtavan iso kuusi, jossa on käpyjä ja orava on kuu-
lemma syönyt ison osan niistä.

Olen nähnyt, kun orava roikkuu pää alaspäin omenapuussani ja jyrsii
linnuille laittamiani talipalloja.
Siksi talipallot pitääkin laittaa kiinni, etteivät ne lähde kokonaisina
liikkeelle ja pikkulinnuille ei jää sitten mitään.
Silloin, kun oli vielä puhelinlankoja, niin oravat juoksivat niitä
pitkin ja poikin, hännät vaan heilahtivat.
Orava vie minut muistoissani myös lapsuuteen.

Olin jostain saanut kirjan, jossa päähenkilönä oli orava ja loppu-
kaneettina lause : Maasta se pienikin ponnistaa!

Muuta siitä kirjasta en muistakaan, mutta tuo loppulause taisi olla-
kin se paras kohta kirjasta.

Hassua, mutta orava linkittää minut myös toiseen lapsuusmuis-
toon, Elli ja Esa Kaukiseen, jotka asuivat vanhan ihastuttavan talon ylä-
kerrassa Reeninkadulla.

Heillä oli kesy orava, joka tuli tuuletusikkunan kautta pöydälle
syömään. Elli, Esa ja Eija kävivät meillä joskus saunomassa ja muistan erään
hauskan tapahtuman, kun äiti keitti tietysti saunakahvit ja
olikin vahingossa kaatanut sokerikuppiin suolaa.
Siinä menikin ensimmäiset kupposet viemäriin.
Hassua, kun orava on vienyt minua muistoissani kauas taaksepäin.

Nyt istun tässä keittiön pöydän ääressä ja katson ulos, siellä on al-
kanut tuulla kovasti, omenapuun oksat heiluvat ja orava on omilla teillään.
Näin myös vilauksen auringon valosta, kun kävelin ulkona.

On muutama lämpöaste ja vähän aikaa ripotteli isoja lumihiutalei-
ta jäisen maan pinnalle.

Kävelylle otan yleensä sauvat, jotta saan ryhtiä liikkumiseeni.

Olin astellut jo Hämeenojankadulle, josta lähtisin kipuamaan Val-
hojan reittiä, kun samaa tietä tuli nainen myös sauvoja heiluttaen.

Aloin tehdä juttua hänen kanssaan ja meillä olikin oikein mukava
kohtaaminen, kunnes tiemme erkanivat.
Rakastan tällaisia kohtaamisia, ne tuovat paljon iloa elämääni.
Jatkoin hyvillä mielin matkaani meijerin ahdetta alas ja saavuin
Lidliin, josta ostin pinaattikeiton ja muutaman ihastuttavan kortin.
Kaupassa tapasin Ilpo Tuomisen, joka on ala-asteen koulukaveri,
ja Hän on tehnyt sukututkimusta.
Jäin tietenkin suustani kiinni.

On helppoa kuulemma nykyään tehdä sukututkimusta, kun tieto-
tekniikka on apuna.

En itse ole ajatellut sitä, vaikka se kuullostaakin kiinnostavalta.
Haluaisin kyllä tavata joitakin serkkuja isäni puolelta, mutta en
ole saanut selvää, missä asuvat.
Muutama serkku on jo kuollutkin.
Loppukaneettina tähän vuodatukseen korttien sanoin : Sinun ei
tarvitse olla loistava aloittaaksesi, mutta sinun on aloitettava tullaksesi
loistavaksi.
Se sopii minulle tähän kuin nappi silmään!
Ja toisessa kortissa lukee : Kiitos että olet.

Liisi Alander